Mitäs meille? Tätä asiaa voisi tarkastella niin monesta näkökulmasta, joten aloitanpa kotielämästä. Olin maanantain ja tiistain Milman ja Kasun kanssa kotona kolmisin, kun Milma oli kipeenä. Sikäli harmillista, kun maanantaina olisi voitu tehdä opinnäytetyötä ja tiistaina olisi ollut Kasun lääkäri, joka ehkä hyvä että peruuntuikin, kun se tuntui jotenkin turhalta... Aika varattiin koliikkiajaksi, eikä tällä lapsella ole koliikkia, kunhan itkee. Kaikki vauvat itkee ja joo kyl mä ymmärrän et tällainen voi kuulostaa hirmuisen itsekkäältä ja pinnalliselta jos joutuu ajelemaan huutavan vauvan kanssa aamuyöllä, jotta vauva olis hiljaa tai toinen vanhemmista saisi nukutuksi kotona.
Eilen mun pikkusisko oli meillä käymässä ja tosi kiva, kun pääsin kauppaan Kasun kanssa ja nauttimaan ulkoilmasta, jota tosi harmillisesti jää liian vähäksi nauttavaksi, kun pitää yhdistellä Kasun nukkumis- ja syömisajankohtia ja vaikka Milma ois kotona niin ulkoilu ainakin tällä hetkellä jää vähäiseksi, tuleehan se uus syksy ens vuonnakin ;)
Kivointa eilen oli, että siskoni sain milman nukkumaan päikkärit (mun kanssa ei enää onnistu) ja Milma oli ihan reipas sitten loppupäivän, kiitos tästä Annina :)
Mutta siis, tänään kiikutin Milman hoitoon ja onneks Kasunkin aamu-unet kestää johonkin puol kymmeneen, joten voidaan ihan hyvin nukkua vaikka puol ysiin aamulla, kun viime viikolla ja sitä edellisellä jne herättiin aina klo 7. Ja ihan hyvin kerettiiin, vaikka mihinkään ei ollut kiire; vein vaan Milman puol yhdeksitoista puistoon tekee savitöitä :) Ja kohtahan mä hänet haenkin.
En ois uskonut et kahden lapsen hoitaminen on näin rankkaa. Kaikki sitä sanoi kun odotin Kasimiria ja olin vaan et joojoo aika näyttää. Kuulema helpottaa kun Kasimirkin tästä kasvaa ja alkavat leikkimään yhdessä. Siis tätä odotellessa :) Kuukausi takaperin mä vielä mietin, et mikä tässä on rankkaa? siis mikä? ja kyl sen nyt tajuaa.
Henkisesti on rankkaa, ettei voi olla niin paljon läsnä Milman elämässä ja leikeissä kuin haluaisi tai ottaa syliin juuri silloin kun Kasimir tarvitsee mua ja yhdistettynä väsymykseen, jota nyt potee silloin tällöin. Kodin siistinä pitäminen, ulkoilemaan kerkeäminen (en siis nyt harrasta ollenkaan mitään vaunulenkkejä) ja tähän päälle opinnäytetyön kirjoittaminen :D Onneks se tuo mulle kivaa vaihtelevuutta, joten en koe sitä itselleni kovin rankaksi. Koti saa odottaa. Ja olenhan löytänyt vielä yhden energiaa antavan suunnan, eli henkisyyden kehittämisen ja siitä on enemmän toisessa blogissani :)
